Mä sukellan mustaan veteen. Kova puserrus johdattaa mut syvemmäs mustaan veteen. Mä olen kuin merenneito, pystyn hengittämään veden alla, mutta hengitys on jotenkin raskasta, kuin kova paine puristaisi keuhkojani. Suljen silmäni, on helpompaa ettei minun tarvitse nähdä mustaa, riittää että tunnen sen kietoutuvan jokaisen ruuminosani ympärille.

Käännyn sellälleni kuin kelluen mustan veden sisällä. Vesi kietoo mua tiukemmin syleilyynsä, että mua ei edes palella. Avaan silmät ja näen pelkkää mustaa. Paine keuhkoissa kasvaa, vaikka olen merenneito. Minä hengitän veden alla. Näen kirkkaan valon veden yläpuolella. Ei, aurinko ei kuuluu maailmaani. Kirkas valo rikkoo tyynen, mustan veteni pinnan. Jokin tarttuu muhun tiukasti. Ensiksi luulen veden syleilyn tiukentuneen, kuin että se ei haluaisi päästä minua pois. Pian kuitenkin tajuan että kirkas valo vetää minua ylös. Pyristelen vastaan, en halua aurinkoon. En ole kuitenkaan vahva. Pääni työntyy pintaan ja suustani purkautuu vettä. Mä katson ylös kirkkauteen ja erotan kasvot. Sinä. Sinä nostit minut pinnalle.